maanantai 29. huhtikuuta 2013

Juhani Palmun galleriassa

Vierailimme Juhani Palmun galleriassa 18.4. Tässä muutamia poimintoja lukuisista ajatuksista, joita sain ja saimme tältä vierailulta.

Innostus ei katoa
Oli mielenkiintoista kuulla, miten Palmu kuvaili, että hän todella tekee taidetta innostuksella ja palolla. Hän koki tietynlaisen sisäisen pakon ohjaavan tekemistään, mutta ei allekirjoittanut mielikuvaa taiteesta tuskien taipalena. Hän sanoi, että jos taiteilijaelämä olisi vaikeaa ja tuskaa, olisi hän lopettanut jo ajat sitten. Motivaatio tekemiseen kumpuaa aidosta halusta tehdä, ja Palmu mainitsikin, ettei sellaista hetkeä oikeastaan tulekaan, ettei haluaisi tehdä työtään. Ellei sitten kyseessä ole väsymys ja tarve nukkua tai syödä. Taide on kuitenkin vakavaa työtä, ja asennoituminen siihen on tärkeää. Tärkeää on niin tekemisestä kuin lopputuloksestakin nauttiminen.

Märät pensselit säilyttävät herkkyyden
Palmu näki taitonsa pyhänä lahjana, joka on annettu, mutta puhui maalaamisessa tarvittavasta herkkyydestä, joka säilyy vain tekemisellä. Pohjalle tarvitaan ahkeraa harjoitusta, jotta taidot kehittyvät ja ja lahja säilyy ja kasvaa. Meille ryhmässämme on jäänyt elämään erityisesti Juhani Palmun toteamus siitä miten täytyy pitää pensselit märkinä ja paletti kunnossa, että herkkyys säilyy. Tauon jälkeen vauhtiin päästäkseen on aina pensseleitä ja paletteja puhdistettavana.

Tila ja ympäristö
Maalauksen kannalta kaikella on merkitys, ja toki sillä tavalla ympäristö vaikuttaa Palmunkin taiteeseen. Ihminen kuitenkin tarkkailee ympäristöään koko ajan. Hän ei kuitenkaan suoraan voi sanoa, mikä olisi vaikuttanut mihinkin teokseen, varsinaisesti tuonut "inspiraatiota" työhön, ellei työllä sitten ole tiettyä teemaa tai aihetta, kuten esimerkiksi vanhantestamentin kuvituksissa.

Olosuhteet ovat myös siinä mielessä tärkeät, että on paikka missä maalata, missä on tarpeeksi tilaa ja valoa ja muita fyysisiä välttämättömyyksiä.

Oma, pyhä, juuret
Palmu kertoi, että hänelle on tärkeää löytää omaan tekemiseensä se oma jokin, joka ei kopioidu. Se, mikä herättää jotakin. Omille juurilleen palaaminen on tärkeää. Monesti emme edes osaa arvostaa sitä aitoa ja omaamme, sillä se voi olla niin lähellä ja luonnollista.

Esimerkkinä Suomalaisille tutusta, mutta haitilaisille vieraasta riitistä Palmu kertoi meille seuraavan tarinan:
Haitilaiset kysyivät Palmulta shamanistisesta seremoniahuoneesta, jonne kaikki menivät yhdessä alasti. Kivijumala oli nurkassa, ja he miettivät, ennustetaanko vihreän puskan lehdistä. He ihmettelivät, onko Suomessa todella kalju presidentti joka tekee kaikki päätökset tässä shamanistisessa seremoniahuoneessa, ja miettivät mikä seremonia se on, missä kolme nuorta naista kylpevät ja menevät uimaan, ja ajattelivat, kun näkivät miesten menevän avantoon että "näillä täytyy olla todella pahoja henkiä".

Haitilla taas puolestaan on voodooseremonia, jota me pidämme kovinkin pelottavana ja eksoottisina, mutta se, mikä välittyy näistä erilaisista perinteistä, on pyhän kokemus. Myös maalaustaiteesta tulee usein pyhän kokemus, tietynlainen läsnäolon kokemus, joka sinällään on hyvin arvokasta, varsinkin, kun pyhän kokemusta ei arkielämässä tule kovin helposti.

Sosiaalisuus taiteessa
Keksimistä ja taidetta on erilaista, mutta Juhani Palmun mukaan hänen työnsä luonteeseen kuuluu tietyllä tapaa yksinäisyys. Varsinaisesti maalatessaan hänellä ei ole mielessä kohdeyleisöä. Sosiaalisuus kuitenkin tulee myöhemmin, teokset esille laittaessa. Se on palkinto, että muutkin tykkäävät maalauksesta.


Mistä tietää, että teos on valmis? 
Ikinä ei tiedä. Aina voisi vielä lisätä jotakin, pitää vain osata päättää, että tämä riittää. Uusissa teoksissa saattaa olla kuusikin kerrosta. Työhön ryhtyessä on jokin idea, mutta se kasvaa ja muuttuu tehdessä. Luonnosteltu teos ei jää sellaiseksi, vaan se aina muuttuu ja kehittyy.

Mitä luokanopettaja voi tehdä kuvataiteen edistämiseksi ja siihen innostamiseksi?
Suomessa on vielä lyhyt taidehistoria, eikä taidetta usein osteta kotiin. Siinä mielessä meillä on köyhä traditio, koskien sekä kirjallisuutta että maalaustaidetta. Läheskään kaikissa kodeissa ei ole taiteen mahdollisuutta, mutta luokanopettajana voi tehdä mahdolliseksi taiteeseen tutustumisen ja siitä nauttimaan oppimisen kaikille lapsille.

Opettajalla on tärkeä mahdollisuus tunnistaa jokaisen lapsen oma lahjakkuus. Kuvataiteellinen lahjakkuus on yksi sellaisista, joihin ei kovin helposti tule ehkä tuettua lasta, ja olipa kyse mistä lahjakkuudesta hyvänsä, ei kotiväki usein huomaa sitä. Opettaja ei yksin pysty tukemaan lahjakkuuden oppimista, sillä opettajalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi kuvataidetta kuin tunti pari viikossa. Niinpä lapsen kehumisen lisäksi olisi tärkeä saada yhteys vanhempiin, ja rohkaista heitä viemään lapsensa harrastuksen pariin. Ainoa tapa kehittää lahjasta todellinen taito on systemaattinen harjoittelu, ja siinä olisikin tärkeää saada lapsi ohjauksen pariin esimerkiksi kansanopiston kurssille tai jonkun taiteilijan huomaan.


Kiitoksia äärettömän antoisasta vierailusta!

- Riikka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti