perjantai 26. huhtikuuta 2013

Mistä käsityö on tehty?


"Käsin tekeminen on minulle utelias mielentila, joka ei tahdo pidättäytyä vain vanhassa, vaan kokeilla kaikkea uutta. Kaikista kokeiluista ei tule aluevaltauksia ja hyvä niin, sillä suurin tätä tekemisen nautintoa hidastava tekijä on aika. Silloin, kun aikapula harmittaa koitan muistaa, että paljon on tullut tehtyä: kolmatta sataa neuletta, kymmeniä ompelukokeiluja, viime aikoina villiintynyttä virkkausta, satoja kortteja sekä lukuisia blogiartikkeleita.
Käsityöt ovat minulle elämätapa. Siten minä jäsennän ympärilläni olevaa maailmaa. En haluaisi olla käsityönörtti, jota voi ymmärtää vain toinen samanlainen, vaan haluaisin vuorovaikuttaa myös ihastelijoiden kanssa. Heidän kanssaan, jotka eivät itse tee, mutta tahtovat katsella ja tutustua tähän maailmaan, ehkä kokeillakin itsetekemistä. Tällä tavoin minä koitan parantaa maailmaa, tehdä siitä kauniimpaa, toteuttaa kestävänkehityksen arvoja ja nauttia elämästä.
-Lalla"




"Avasitpas Lalla kauniisti omaa suhdettasi käsityön tekemiseen. Tietäen harrastuneisuutesi odotinkin, että  näkemyksesi olisi avoin, rohkea ja positiivinen. Oletko koskaan pohtinut, mitkä asiat ovat myötävaikutaneet kertomasi kaltaisen suhteen syntymiseen? 
Ilmiöprosessimme aikana olemme oivaltaneet paljon opettajan ns. olemuksen merkityksestä. Koska käsityössä kehollisuus on niin vahvasti läsnä, tulee opettajan muistaa erityinen herkkyys vuorovaikutuksessaan. Opetuspuheen tulee olla johdonmukaista, selkeää ja kannustavaa. Opettajan tulee toimia innostajana ja antaa omalla asenteellaan esimerkkiä. Ehkäpä, Lalla, sinunkin koulutiellesi on osunut tämänkaltaisia osaavia käsityökasvattajia?
-Anni"

"Kiitos! Tekstinne olivat ajatuksia herättäviä ja saivat minutkin pohtimaan omia käsityökasvattajiani. Koulumaailmassa kohdalleni ei ole osunut suuria innostajia, mutta olen onnekas siitä, että omien isoäitieni kautta olen saanut seurata roolimallieni näkemyksiä käsityön maailmasta. Pienikin positiivinen kokemus voi olla kullanarvoinen. Ollakseen itsevarma käsitöissä, vaaditaan paljon harjoittelua, joka minulla on jäänyt vähäiseksi. Olen ollut onnekas myös siitä syystä, että olen voinut sukeltaa Lalla, sinun käsityömaailmaasi. Minun mielestäni sinä et ole käsityönörtti, sillä minuun olet ainakin päässyt vaikuttamaan. Ja on hienoa, että olen saanut oppia kauttasi käsityön kielestä ja sen mahdollisuuksista.
Opettajana minä ainakin haluaisin tarjota oppilaille mahdollisuuksia ilmaista itseään myös käsityön kautta. Mielestäni on tärkeää, että jokainen lapsi löytää oman polkunsa, mutta haluaisin kuitenkin ohjata heitä huomaamaan myös käsityön mahdollisuudet. Tässä on erityisen tärkeässä roolissa juurikin tuo Annin mainitsema herkkyys ja vuorovaikutus. Toinen asia on miten tämän toteutan ja mistä löydän uudestaan oman innostukseni käsitöihin.
-Erika"

"Minusta tuntuu mielekkäältä pohtia käsityökuviamme käsityötaiteen perusopetuksen käsitemallin (Karppinen, 2005) keskeisten toimintojen kautta. Nämä toiminnot ovat innostaminen, aloitteen tekeminen ja näyttäytyminen. Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että innostus voi syttyä monella eri tavalla ja jos kasvattajan pyrkimyksenä on tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuus monipuoliseen ympäröivän maailman jäsentämiseen, se on hyvinkin keskeistä ja haastavaa opettajalle.


Erikan tapaan minun kohdallani innostajina ovat toimineet mummini ja äitini ja into itsetekemiseen oli vahva jo ennen kouluikää. Itseasiassa kouluaikaiset kokemukseni käsityöstä lähinnä vaimensivat tekemisen intoa. Minulle merkittävämpi tekijä tuosta käsitekolmikosta oli aloitteen tekeminen. Minulla oli valtava tekemisen halu, jonka kautta tekeminen sai merkityksiä. Tuon halun takana on into, jonka sytyttäjänä toimi yläkoulun kuviksen opettajani. Minulle kuvis ja käsityö on tehty monista samoista aineista ja onkin ollut mielenkiintoista pohtia näiden eroja ja samuutta ilmiöprosessimme aikana. Omassa käsityökuvassani näyttäytymisellä on aloitteen tekemisen rinnalla vahva rooli. Olen jäsentänyt ja esitellyt tekemistäni blogiyhteisön jäsenenä seitsemän vuotta ja vaikka tuo yhteisö onkin virtuaalinen, sillä on merkittävä rooli minun kädentöitteni näkyväksi tekemisessä. Omakohtaisesti voin siis todeta, että tunnustuksilla ja huomatuksi tulemisella käsillä tekemisen into pysyy elinvoimaisena ja kyllä tässäkin asiassa jaettu ilo on ainakin kaksinkertainen.


Ehkäpä suurin oivallukseni tämän prosessin yhteydessä tapahtuneesta työskentelystä löytyy epäonnistuneen prosessin arvioinnista. Voisiko epäonnistuneeseen tuotteeseen johtanut prosessi olla kuitenkin kiitettävä? Minusta käsityöhön kuuluu innon lisäksi rohkeus. Rohkeus ideoida ja testata ideoita. Tuotoksen tasolla tällainen kokeilu voi myös epäonnistua, mutta jos kyse on prosessista ja sen aikana oppimisesta, niin miksi tuollainen prosessi ei voisi olla kiitettävä? Jos kokonaisvaltaisen kasvatuksen perusperiaatteita myötäillen suuntana on rikkaampi inhimillinen oleminen, niin eikö sekin toteutuisi, vaikka käsityöprosessin lopputuotos ei olisikaan onnistunut ja menestyksekäs?


Ihana kuulla, että intoni on ainakin jossain määrin tarttunut, sillä kyllähän sitä mielellään jakaa omaan elämään osunutta hyvää ja tärkeää. Mitä luulette mistä se mukaansa imevä into on sitten tehty? Löytäisimmekö joitakin konkreettisia vastauksia siihen kuinka innostuksen voisi saada syttymään?

-Lalla"



"Mielestäni Lallan ehdotus prosessin arvioinnista on hyvä. Jos lopputuotos epäonnistuu tai siitä tulee erilaisempi kuin suunniteltu, on mielestäni tärkeämpää kuitenkin se mitä prosessissa on oppinut ja pohtia, mikä olisi voinut mennä toisin, jotta tuotos olisi onnistunut, kuin se miltä lopputuotos lopulta näyttää. Tämä johtaa siihen, että jokainen voi kokea onnistumista käsitöissä. Tietenkin on minusta myös tärkeää antaa tunnustusta heille joiden kädenjälki on kiitettävää! Kojonkoski-Rännäli (1995) puoltaa myös tämän asian puolesta puhuessaan siitä, että käsitöissä mennään pelkän tekemisen yläpuolelle, kun ajatellaan etukäteen lopputuotosta (mielikuva) ja työn suorittamista. Kojonkoski-Rännäli korostaa myös lopputuotosta konkreettisena esineenä, jossa näkyy tekijänsä kädenjälki ja se voi olla palkitseva tekijälleen. Tähän lopputuostosta palkitsevaan kulttuuriin olemme kasvaneet ja tästä syystä itsekin koen epäonnistuvani, jos työni ei olekaan mielikuvani kaltainen. Upeaa olisi jos pääsisimme siitä ajatuksesta pikku hiljaa eroon!

Kysymyksesi konkreettisista esimerkeistä tuntuu näin äkkiseltään hankalalta. Ideatasolla on aina helpompi ratsastaa, mutta miten oikeasti toteutamme tätä itse opettajina? Kuinka saada lapset tosissaan uskomaan omiin taitoihinsa ja kuinka kasvatamme heistä omaa toimintaansa reflektoivia aikuisia? Itse uskon, ja pohjaan tämän myös omiin kokemuksiini, että puhumalla omaa oppimiskäsitystään oppilaille auki, saavutetaan paljon. Käsitöiden tekemisessä olisi mielestäni hyvä, jos työtä valokuvattaisiin tietyn väliajoin. Näin prosessi jäisi näkyväksi ja kyseisiin hetkiin olisi helppo palata. Ehkäpä käyttämämme Vojon tapainen sovellus olisi tässä hyvä, kun kuvan lisäksi voisi jättää merkin myös siitä miltä kyseisellä hetkellä on tuntunut ja mitä ajatuksia se on herättänyt. Näin prosessi olisi myös opettajalle näkyvä.
-Erika"

"Mielestäni innostuksen syttyminen vaatii ehdottomasti sen, että todellakin käännämme katseemme pois lopputuotoksesta. Uskon, että innostus ja prosessin merkityksen näkyväksi tuominen voisi löytyä taidekasvatuksen sosiaalisesta ja vuorovaikutuksellisesta ulottuvuudesta. Lallan mainitsema näyttäyminen on osa tätä ulottuvuutta. Karppinen (2005) nostaa tästä ulottuvuudesta esiin myös kollektiivisen tiedon muodostuksen, yhteisön jäseneksi liittymisen ja sen jäsenenä olemisen sekä aktiivisen kansalaisuuden. Peräänkuuluttaisin siis yhteisöllisyyttä käsityön opetukseen!


Sen sijaan, että jokainen oppilas väkertäisi omaa työtään ja viettäisi puolet oppitunnista jonottomalla opettajan apua, voisi tunnilla päästä myös yhteisen tekemisen makuun! Kuinka käsityötunnille saataisiin muodostettua Lallan käsityöblogin kaltainen ajatuksia ja ideoita vaihtava yhteisö, joka taklaisi eteen tulevia haasteita yhteisvoimin?  Voisiko käsityönopetuksessa hyödyntää jonkinlaisia kotiryhmiä? Voisiko prossekirjoittamisen ajatusta ja siihen liittyviä tehtäviä muokata käsityöhön sopiviksi? Voisiko oppilaat sitouttaa yhteisen lopputuotoksen totetuttamiseen, jossa jokaisen panosta tarvitaan?

Edellä ideoimieni ajatusten haasteeksi nousee se, että käsityötaitojen kehittäminen vaatii paljon harjoittamista ja toistoa. Karppinen (2005) ja Uusikylä (Karppisen 2005, mukaan) toteavat, että luova toiminta vaatii tiettyjen perustaitojen ja -tietojen hankkimista. On tärkeää, että tämä välttämätön taitojen harjaannuttaminen, ja sen haasteellisuus, eivät vie intoa oppimisesta!
-Anni"

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Enää viikko ilmiötä jäljellä

Viikon päästä on jo lopetuspaneeli! Enää seitsemän päivää ja tämä noin seitsemän viikon matka keksimisen maailmaan päättyy.

(Toisaalta minusta tuntuu, että kestää hieman kauemmin ennen kuin todella pääsen räpistelemään irti tästä keksimisen syvästä ja innostavasta suosta, enkä saa enää itseäni kiinni pohtimasta ilmiötämme. Ja hyvä niin. Aika mieletön matka nostelaisten kanssa nimittäin taas koettu!)

Koska loppu häämöttää jo edessä, on aika pysähtyä katselemaan taakse ja hiljakseen vedellä kokoavasti yhteen mennyttä. Seuraavaksi koottuna lista lukemastamme kirjallisuudesta ja tekemistämme vierailuista.

Kirjallisuutta:

Agrell, A. & Gustafson, R. (1996), Innovation and creativity in work groups
Backstrom, T. (2004), Collective learning
Fredrickson, B.L. & Branican, C. (2005), Positive emotions broaden the scope of attention and thought-action repertoires
Hirvonen, I.S. (vuosi?), Ihmiset tekevät tilan
Karjalainen, P.T. (vuosi?), Aika, paikka ja muistin maantiede
Karppinen, S. (2005), "Mitä taide tekee käsityöstä?" - Käsityötaiteen perusopetuksen käsitteellinen analyysi
Kenttälä, M. (2009), MUOTOILOA! - opettajan opas muotoilukasvatukseen
Paavola, S., Lipponen, L., & Hakkarainen, K. (2004), Models of innovative knowledge communities and three metaphors of learning
van Eijnatten, F.M. & Putnik, G.D. (2004), Chaos, complexity, learning and the learning organization
Vänttinen, M. & Pyhältö, K. (2009), Strategy process as an innovative learning environment
West, M.A. (2002), Sparkling fountains or stagnant ponds: an integrative model of creativity and innovation implementation in work groups


Vierailut:

Musiikkitalo
Vaisala
Luonnontieteellinen museo
Kaupunkisuunnittelumessut
Juhani Palmun galleria
Tekniikan museo


Takana on huikeita hetkiä ja kokemuksia siellä laatiikon ulkopuolella, sekä päivittäin vietettyjä useita tunteja refkektoinnista pitävän ja sitä syvällisesti osaavan ryhmäni kanssa Minerva-torilla. Tunnit ovat myös vieneet veronsa. Väsymys ryhmässämme alkaa olla käsin kosketeltavaa ja se tuntuu hieman painavan innostumista ja positiivista energiaa alas. Olemme niin innokkaita tekemään ja halukkaita vetämään aina täysillä, mutta välillä pitäisi muistaa painaa jarrua. Nyt viimeiseen viikkoon tarvitaan pientä tsemppausta. Siispä tässä teille motivaatiovalas, olkaa hyvät:

 
t. Susanna

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kokonaisvaltainen kuvataide



Ilmiöprosessin alussa määrittelimme prosessin kuvataiteen osuuden tavoitteiksi seuraavat asiat:
1. Syvennetään käsitystämme kuvataiteesta oppiaineena
2. Perehdytään luovaan prosessiin
3. Päästään irti kuvataiteen käytöstä kuvataiteesta vain välineenä

Tapasimme didaktikon Sinikka Rusasen kolmella ryhmäkerralla, joista jokainen kesti kaksi tuntia. Näillä didaktikkokerroilla olemme syventäneet käsitystämme kuvataiteesta oppiaineena teorian ja tekemisen kautta.

Perusopetuksen opetussuunnitelman (2004) mukaan kuvataiteen opetuksen tavoitteina on, että oppilaalle syntyy henkilökohtainen suhde taiteeseen. Kuvataiteen didaktikkokerrat laajensivat ymmärrystämme kuvataiteen maailmasta. Kurssin aikana syventyneen käsityksemme mukaan kuvataiteella on oppiaineena kolme tärkeää tehtävää: antaa oppilaille onnistumisen kokemuksia itseilmaisun kautta, laajentaa oppilaiden ymmärrystä taiteen kokonaisvaltaisuudesta, monipuolisuudesta ja merkityksestä sekä herkistyttää oppilaat tarkkailemaan maailmaa kuvataiteen näkökulmasta.


Ryhmäkerrat herättivät meidät ajattelemaan opettajan roolia kuvataiteen opetuksessa. Opettajan opetuspuheen on oltava johdonmukaista ja tarkkaa sekä ennen kaikkea innostavaa ja kannustavaa. Kävimme myös keskustelua tehtävänannon suunnittelun vaikeudesta. Tehtävä, joka mahdollistaa heikkomotoriselle onnistumisen kokemuksia, rajoja rikkovalle tilaa luovuuteen ja pikkutarkoille mahdollisuuden pikkutarkkuuteen on haastavaa, mutta siihen pitäisi aina pyrkiä. Tällä tavalla oppilaiden eri syistä syntyviä motivaatioita ja vahvuuksia ei tukahduteta, vaan hyödynnetään. Kaikessa opetuksessa tulisi huomioida oppilaiden itseilmaisun tukeminen. Opettajana olisi pyrittävä oppilaiden henkilökohtaiseen ohjaukseen ja palautteeseen, ja mieluiten jopa jokaisella tunnilla. Huomasimme itse tämän kurssin aikana, kuinka opettajalta saatu henkilökohtainen ohjaus tukee luovaa prosessia.


Myös käsityksemme kuvataiteen arvioinnista syventyi ryhmäkertojen aikana. Didaktikko esitteli meille kaksi idean arvottamisen menetelmää, jotka olivat meille entuudestaan tuntemattomia. Kolmen K:n menetelmässä idea arvotetaan kauneuden, kestävyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista. Viiden E:n menetelmässä huomio keskittyy esteettisyyteen, eettisyyteen,  ekologisuuteen, ergonomisuuteen ja ekonomisuuteen. Mielestämme nämä tuovat hyvän lisän OPS:sta löytyviin arvioinnin kriteereihin. Nämä tavat voisi käsitellä lasten kanssa, jolloin hekin oppisivat arvostamaan sekä omissa että toisten töissä eri osa-alueita. Toisaalta keskustelimme menetelmien johtavan kenties liian suurpiirteiseen arviointiin, sillä niistä puuttuu tietynlainen konkretia ja ideoiden taustatekijät. Koska arvioinnin on mielestämme oltava monipuolista, nämä menetelmät kuitenkin tuovat rikkautta ja uusia ulottuvuuksia siihen.


Kuvataide toi myös paljon näkökulmia ilmiöömme "keksiminen kaupungissa". Kuvataiteen ryhmäkerroilla opimme, kuinka keksiminen tapahtuu kokeilemisen kautta. Erityisesti erilaisiin materiaaleihin tutustuminen ja niiden rohkea kokeileminen ruokkivat keksimistä. Onnistunut kuvataiteen opetus myös mahdollistaa ympäristön näkemisen uusin silmin. Sisältöjen oppiminen herkistää kuvataiteellisen näkökulman ylettymään myös omaan arkielämään ja elinympäristöön: kokonaisvaltaisen kuvataiteen ymmärtäminen herättää havainnoimaan kaupunkia aivan uusin silmin.

Konkreettisesti huomasimme, että luova prosessi ja keksimisen prosessi kulkevat käsi kädessä ja muistuttavat toisiaan lähes täysin. Niiden edellytykset ovat melkein samat - keksimisen tosin vaatii ongelman tai tarpeen, kun taas luovan prosessin tarpeeksi voi riittää vain halu itsensä ilmaisemiseen.

Kuvataiteen sisällöt antoivat paljon ideoita ja tukea omiin 3D-projekteihimme. Erityisesti opettajan kautta saadut kehitysideat tukivat prosessiamme. Saimme apua muunmuassa suunnitteluun, luonnosteluun sekä työn rajaamiseen. Opettajan tarkentavat kysymykset (esim. "Voisiko työsi olla oikeasti toteutettavissa?") toivat projektiin uusia ulottuvuuksia. Erilaisilla materiaaleilla tekeminen motivoi ja avasi ajattelua työn toteutukseen liittyen.

Vaikka kuvataiteen ryhmäkertoja oli vain kolme, ryhmämme sai ammennettua paljon uutta liittyen sekä ilmiöömme että kuvataiteen opettamiseen.

T: Anna, Laura, Susanna

Näkökulma - Ihminen luo tilan

Maantiedossa olemme törmänneet moniin tilan käsitettä ympäröiviin kysymyksiin: tekeekö ihminen tilan vai tila ihmisen? Onko tila muuttumaton vai muokattavissa käyttötarkoituksensa mukaan? Onko tilan luojalla valta tilan käyttäjään? Näitä kysymyksiä pyöritteli myös lukemamme luku teoksesta Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Kysymykset ovat avoimia ja sellaisiksi myös jäävät, mutta niiden pohdinta vie syvälle maailmankuvamme ytimeen: "missä me ollaan ja ooks mäki siellä?"

Ihminen antaa tilalle merkityksen

Väitän, että tila on enemmän, kuin fyysinen ympäristö, enemmän, kuin koordinaatti kartalla. Tila on enemmän, kuin miksi voimme sen sanallisesti ja numeroilla määritellä. Se voi olla valokuva tai fyysinen kokemus, ja sisältää monia merkityksiä, erilaisia eri ihmisille ja ryhmille.

Yliopistolle rakennettu uudenlainen oppimisympäristö Minerva-tori on muodostunut ryhmällemme opiskelun keskukseksi, jokapäiväiseksi tilaksi. Opiskelutovereillemme kasvatuspsykologian pääaineen ulkopuolella tori ei ole samalla tavalla osa jokapäiväistä toimintaa, vaan jos sitä käytetään, tarkoitus on usein samanlainen, kuin missä tahansa luentosalissa. Näin ryhmämme on tehnyt kokemuksellaan ja toiminnallaan tilasta toimivan ympäristön vuorovaikutukselliselle oppimiselle, kun taas luennoitsija saattaa toiminnallaan luoda torille aivan tavallisen luentosalin tunnelman ja käyttötarkoituksen.


Tila on kokemus

Ihminen kokee tilan, ja luo tilan kokemuksensa kautta. Ihminen myös käyttää tilaa päättämäänsä tarkoitukseen monimutkaisen sosiaalisen ja historiallisen kontekstin luomassa hetkessä. Yläastetta suunnittelevat arkkitehdit eivät voi arvioida koulus kahden vuoden päästä käyvien nuorten tilankäyttöä, eikä tiloja näin ollen voida suunnitella valmiiksi, ennen kuin ihmiset keksivät niille käyttöä.

Uskon, ettei tieto ole todellista, ennen kuin se on tuotu sosiaalisen kontekstiin ja käyttöön. Vasta näin tiedosta tulee merkittävää, vaikuttavaa ja sellaista, jota voidaan käyttää: olemassaolevaa. Samoin voi käsittää tilan. Tila on vain piste avaruudessa, ennen kuin sille annetaan syvempi määritelmä, käyttötarkoitus ja henkilökohtainen merkitys. Vasta tällöin tila on valmis. Valmiilla en tarkoita pysyvää, vaan valmiutta muutokseen ja käyttöön.

Vierailumme Musiikkitalossa osoitti, että kokemus muuttaa jonkin paikan merkitystä elämässämme ja tekee tilan. Kun en vielä ollut käynyt sisällä Musiikkitalossa, se oli minulle vain kummallisen värinen rakennus keskellä Helsinkiä, johon minulla ei ollut asiaa. Käyntimme jälkeen tilasta tuli minulle ja myös koko ryhmälle kokemuksen kautta julkisempi ja henkilökohtaisempi. Minun maailmassani koko tilaa ei edes ollut ennen kuin olin päässyt muodostamaan sen kokemuksen kautta.

  

Tila on kokemusten summa

Väitän, ettei tila ole koskaan vain subjektiivinen kokemus, vaan useiden kokemusten summa. Me luomme käsityksemme maailmasta aiempien kokemustemme pohjalta. Koko elämämme elämme sosiaalisessa kanssakäymisessä ja kulttuuristen vaikutteiden vaikutusalueella. Kulttuuri, muut ihmiset ja ennen eläneet ihmiset pohjustavat havaintomme maailmasta, ja näin myös havaintomme tilasta. Tila ei siis koskaan ole vain yksilöllinen kokemus. Se on enemmänkin plastinen kokemusten massa, johon jokainen ihminen, joka toiminnallaan ja ajatuksillaan tilaa kommentoi, jättää jälkensä.

Oletko kanssani eri mieltä? Käy lukemassa myös vastakkainen näkökulma, Tila tekee ihmisen. Tai kommentoi ja kerro oma näkemyksesi!

- Katri

Näkökulma - Tila luo ihmisen

Maantieteen syventymisen myötä olemme saaneet resursseja pohtia jo aiemmin huomaamiamme ilmiöitä, kuten sitä, miten erilaista opiskelumme on riippuen siitä, missä olemme – yliopiston pimeässä huoneessa, aamupalalla kahvilassa vai karhunhampaiden vieressä luonnontieteellisessä museossa.


Tilat tekevät ihmisen tässä hetkessä
Tila vaikuttaa ihmiseen tässä ja nyt, hetkessä. Värit, valot ja muodot, sisustus ja arkkitehtuuri tekevät tiloista erilaisia. Musiikkitalon harmaa oli moniulotteista, syvää ja lämmintä, ja pitkillä käytävilläkin oli tervetullut olo, eikä kyse kuitenkaan ole kuin sävyeroista ja suunnitteluratkaisuista suhteessa apaattiseen tai ilottomaan harmaaseen. Minervatorin valtavat ikkunat ja sininen kasvihuonekatto tuovat tilaan elämänvoimaa. Tekniikan museon pyöreys rajaa tilan, ja luo turvallisen ympäristön seikkailla.Ihminen toimii eri tavalla eri tiloissa. Paljolti tässä ollaan tilojen funktioissa, mitä niissä tehdään, ja tilat ollaan suunniteltu sen mukaan. Ruoanlaitto vesipisteettömässä huoneessa ei sujukaan totutusti, ja yksittäiset tuolit ja lehtihylly odotushuoneessa ohjaavat yksinäiseen lukemiseen.


Tilat lataavat odotuksia
Käytännöt ja kirjoittamattomat säännöt vaikuttavat toki myös; ihmisillä on erilaiset odotukset siitä mitä tehdään ja tapahtuu, tilasta riippuen. Vaikka bussien penkeissä istutaankin kahden, on tilalla käytäntö ja henki joka kumpuaa kulttuurista ja traditiosta, ihmiset istuutuvat penkkeihin täyttäen aina ensin yksinäiset paikat. Vasta linja-auton täyttyessä istuudutaan muiden ihmisten viereen.

Tila ajassa
Tila on myös aikaan sidottu, aamuinen lähijuna kello 6:52 Hyvinkäältä Helsinkiin on luonteeltaan hiljainen ja unelias, siellä istutaan hiljaa ja luetaan, nukutaan tai ajatellaan. Tilan hengen aistii, erityisesti kun paikalle tulee ihminen joka ei aistikaan, ja murtaa tilan hölpötyksellään. Kello 9:00 on jo rennon leikkisä, puheliaskin.

Tila muuttaa ihmistä myös pysyvästi
Tilat muovaavat ihmiset myös pidemmällä aikajänteellä. Tietynlainen tila ja olemisen näkyy ihmisessä pitkään, ihmisen oma lähiympäristö vuosien kuluessa tekee ihmisestään kaltaisempaa. Pohjois-Karjalan peräkylillä kasvaneelle välimatkat tarkoittavat eri asiaa kuin Helsingin keskustan kasvatille – onko ”lähinaapuri” kilometrin päässä vai samassa rapussa, onko sata kilometriä suuntaansa normaali työmatka, miltä tuntuu kun itsenäisyyspäivänä kaikki kaupat ovatkin kiinni? Se missä ja minkälaisissa tiloissa on viettänyt paljon aikaa, vaikuttaa siihen miltä muutkin tilat tuntuvat; onko metsä pelottava, virkistävä vai olemisen tapa; miltä tuntuu täpötäydessä huoneessa puheensorinan keskellä; minkälaisia ajatuksia männyn tuoksu herättää.


Mielenkiintoista onkin aina, missä suhteessa menneet tilat ja nykyinen tila kohtaavat ihmisen kokemuksessa kussakin tilanteessa. Missä määrin oppiminen sitoutuu siihen tilaan, tekemiseen ja tilanteeseen missä ollaan, missä määrin tiloissa koettu jää ihmiseen ja kulkee hänen mukanaan uusiin tiloihin.



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Tekniikan museossa pelaamassa

Tekniikan museo sijaitsee Helsingin sydänsijalla Viikissä,vanhankaupungin kosken ympäröimänä.



Päivän aikana saimme mahdollisuuden kulkea kahdella tasolla samanaikaisesti, tutustuen museon kautta keksimisen maailmaan monipuolisin työmenetelmin, joista useimmat olivat sellaisinaan myös oppilaille suunnattuja tutustumistapoja. Koko ajan saimme kuitenkin kuulla myös sitä pedagogista ja toteutuksellista puolta, ja asiantuntevia vastauksia kysymyksiimme, sillä meidän oppaanamme, asiantuntijanamme ja fasilitaattorinamme kulki mukanamme museon luokanopettajataustainen kehittämispäällikkö Leenu Juurola.

Mahtavan vierailumme kaikesta annista minuun suurimman vaikutuksen tekivät pelipohjaiset tekemiset; innovaatiolautapeli sekä TekGame mobiilipeli. Innovaatiolautapelissä tehtävänämme oli kolmessa joukkueessa kehittää uusi keksintö, jokin ennennäkemätön ratkaisu valitsemaamme ehdotukseen. Vaihtoehtoina oli esimerkiksi valontuoja, huvitin ja ryhmäni valitsema eksymisenestoväline.

Yksi mielenkiintoinen tekijä pelissä oli, että kaikki joukkueet aloittivat seitsenkohtaisen kehitysradan kiertämisen eri pisteestä, ja siten kaikkien innovaatioprosessi oli erijärjestyksinen ja muotoinen. Oma joukkueeni aloitti ruudusta "bongatkaa yksi idea museoesineestä", jollaiseksi valitsimme näkemämme väripurkit, ja eteni teknologiaonnenpyörään mistä saimme sirukortin teknologiaksemme. Tehtävää vaikeutti se, että gps ja sirunkortit jo nykyisellään tarjoavat karttateknologiaa mobiilissa muodossa, mutta emme saisi toistaa jo olemassaolevaa keksintöä - ja lisäksi meidän piti pitää väripurkit mukana jollakin tavalla keksinnössämme.

Tässä vaiheessa oli mahtavaa huomata miten innovaatioprosessi toimi. Naapuriryhmän ehdotus liikennemerkkien luettavista koodeista herätti ajatuksen augmented reality - sovelluksesta, jolloin padin tai älypuhelimen näytön läpi näkisikin maassa punaista tai vihreää sen mukaan oltaisiinko matkalla oikeaan suuntaan. Pian idea jalostuikin älypuhelimeen yhteydessä oleviin aurinkolaseihin joiden kautta nuo värit näkyisivät. Hienointa innovaatiolautapelissä oli se keskustelu, mikä sitä kautta avautui, ja se älytön into mikä meillä oli tekemiseen. Oli hienoa huomata miten peli keskusteluinaan tuntui kokoavan opintojaksoamme keksimisen edellytyksistä.




Tekgame- mobiilipelistä olin lukenut jo aiemmin, enkä ollut mitenkään erityisen innostunut ennakkoon. Minusta pelin yksinkertaisen käyttöliittymän "oikean vastauksen haku" tietotehtävissä ei kuulostanut erityisen inspiroivalta, ja luovuustehtävien "kerro mitä vain" tekninen rajoitus harmitti. Kokeillessamme peliä käytännössä, huomasinkin juoksevani innoissani ympäri museosalia etsien kuumeisesti vastausta supertehtävään tuplausmahdollisuuksineen.

Mikä tästä pelistä käytännössä teki niin innostavan? Sanoisin että edellytyksenä oli motivoiva museoympäristö, pelin muuttuminen fyysiseksi sitä kautta että paikasta toiseen liikkuen ympäristössä missä joka puolella oli kiinnostavia kuvia ja esineitä. Itse peli toimi mielenkiinnon kohdentajana, fokuksena, joka mahdollisti informaatio- ja ärsyketulvassa keskittyä tiettyyn asiaan häiriöttä. Mutta varsinaisena innostuksen sytyttäjänä olivat muut ihmiset: sekä yhteistyö ja yhdessä tekeminen parin kanssa, joka teki pähkäilystä jaettua ja toimi myös peilinä omille ajatuksille ja tunteille; mutta myös kilpailuasetelma muiden parien kanssa. Minulle se toi positiivisessä mielessä kiireen tuntua ja vahvemman halun vastata oikein ja nopeasti ja mahdollisimman moneen kysymykseen. Oli mielenkiintoista myös huomata suhteessa Innovaatiopeliin, missä kaikki kolme joukkuetta olimme kasvokkain samassa tilassa eikä tilanne tuntunut kovin kilpailulta vaan pikemmin kaikkien yhteiseltä keksintöjen jalostukselta, että kun muita Nostelaisia ei nähnyt eikä heidän kanssaan puhunut, syntyi ainakin minun mielessäni aito kilpailun tunne ja voitonjanokin.




Oli jännittävää huomata minkälaisen inspiraatiomyräkän ja kiinnostusteni suuntaamisen jätti vierailumme Tekniikan museossa jälkeensä. Toki olemme pyöritelleet paikan ja tilan käsitettä koko ilmiössämme Keksiminen kaupungissa, ja toisaalta taas pelit ja pelillisyys on vahvimpia omia kiinnostusteni kohteita niin koulumaailmassa kuin siitä irrallaankin, mutta kotimatkalla päässäni pyörivät ideat uuteen paikkapohjaiseen iPad/iPhone -peliin Arisgamesin avulla toteutettuna, ja nousi vastustamaton halu kaivaa geokätköily -sovellus iPadille. No, kotiin en sitten päässytkään ennen kuin olin etsinyt ja logannut pari kätköä "matkan varrelta", näin viiden vuoden jälkeen edellisestä kerrasta... Kokonaisvaltaista tämä ilmiötouhu, sanon minä.

-Riikka